Ihan kohtuulisen aamiaisen jälkeen jätimme hyvästit Fantasian vaaleanpunaiselle huoneelle, pinkille vaatekaapille ja liiloille koristetyynyille sekä mukavalle henkilökunnalle. Aurinkoisen päivän päämäärä oli saapua jossain vaiheessa 150 km päässä sijaitsevaan Innsbruckiin ja siinä välissä käydä jossain. Eli tiukka ohjelma siis…
Heti Füssenistä lähdettyämme jouduimme tunneliin, jonka toisessa päässä vaihtui valtio eli olimme saapuneet Itävaltaan. Muusta sitä ei juurikaan huomannut, mutta saksalaiset autot jonottivat tankkausta Itävallan puolen bensa-asemalla, kun bensa oli siellä 10 senttiä halvempaa litralta kuin mitä Saksan puolella. Tarkan markan ihmisiä nuo saksalaiset 🙂
Ihailimme matkan varrella lumihuippuisia vuoria kirkkaan sinistä taivasta vasten. Ja niitä riitti. Matkalla huomasimme kyltin Linderhofin linnasta. Tämä linna kuuluu Ludwig II rakenneuttamiin linnoihin ja päätimme tehdä pienen mutkan ja katsoa mikä paikka Linderhof oikein on.
Matkan edetessä tie kapeni ja kapeni. Ja saavuimme taas uudestaan Saksan puolelle. Tien kummallakin puolella oli 1,5 metrin korkuiset penkat, koska täälläpäin lumen siirtoon tieltä penkalle käytetään lumilinkoja eikä auroja. Kuljimme muutaman kylän läpi ja kun lähestyimme kohdettamme, matkan teko tyssäsi kokonaan. Tielle oli ilmeisestti valunut jostain pieni lumivyöry ja paikalla oli pienehkö kaivinkone siirtämässä lunta penkan puolelle. Ei ollut kuskilla mitään kiirettä päästää kulkijoita ohi, mutta odottavan aikahan on aina pitkä.
Saavuimme linnalle ja mieli innokkaana kävelimme kohti lipunmyyntiä. Ja tietenkin tänään oli juuri se päivä, kun linna oli suljettu. Puutarhan mainostettin olevan auki, joten piipahdimme kuitenkin linnalle. Oikeastaan kyse ei ollut linnasta vaan suurehkosta, kivisestä kartanosta. Ihan kivan näköinen pytinki, mutta puutarhassa oli metri auraamatonta lunta, joten siihen emme tutustuneet. Linna on kuulemma ainoa Ludwig II rakennuttama linna, joka saatiin hänen eläissään valmiiksi.
Matka jatkui. Tie kulki laakson pohjaa pitkin ja katselimme paikallisia hiihtäjiä tien vieressä. Aurinkoinen sää oli houkutellut satoja eri-ikäisiä hiihtäjiä retkelle. Mikäs siinä oli hiihdellä pilvettömän taivaan alla ja mahtavien vuorien reunustaessa laaksoa.
Laskeuduimme koko ajan alaspäin välillä jopa 16 asteen kulmassa. Maisemat matkan varrella olivat todella kauniita. Puolen tunin kuluttua saavuimme Garmisch-Partenkircheniin ja kun bongasimme kuuluisat hyppyrimäet tien poskessa, päätimme tietenkin mennä katsomaan suomalaisillekin niin menestyksekästä paikkaa. Garmisch-Partenkirchen on 30 000 asukkaan kaupunki, jossa vuosittain yöpyy noin 1,2 miljoonaa vierailijaa. Alunperin Garmisch ja Partenkirchen olivat kaksi erillistä kylää, mutta kun olympialaiset olivat tulossa vuonna 1936, silloinen valtakunnankansleri suostutteli kylät yhdistymään. Kaupungissahan järjestetään uudenvuoden tienoilla hypättävän Keski-Euroopan mäkiviikon yksi osakilpailu.
Saimme mäkihyppyareenan pihalta parkkipaikan pienen etsiskelyn jälkeen. Huomasimme, että täälläkin on joku häppeninki, kun karnevaaliasuisia ihmisiä virtasi paikalle. Päätimme juoda kahvit Olympiassa (kahvila), mutta sisälle päästyämme nuukuus ja nälkä iski ja päätimme syödä lounaan. Kahvi olisi maksanut 2,90 e/kuppi ja Gulassi keiton sai hintaan 4,90 e. Oli muuten erittäin hyvää keittoa. Lihaa oli tarpeeksi ja maku juuri sopivan tulinen. Suosittelen lämpimästi.
Lounaan jälkeen patsastelimme vähän aikaa ympäriinsä ihmetellen mäkimontun katsomon pienuutta ja mäen kohtuullista korkeautta. Alueella oli alkamassa joku naisten talvilaskettelukilpailu (viereisessä laskettelumäessä).
Päätimme jatkaa matkaa. Autolle kävellessämme ihastelimme areenan ulkoseinään kiinnitettyjä kuuluisien mäkihypääjien parin metrin kokoisia piirroskuvia. Kuvia oli yhteensä 8 ja 3 niistä esitti suomalaisia: Anssi Kankkonen, Matti Nykänen ja Janne Ahonen.
Saavuimme Innsbruckiin (sijaitsee siis Itävallan puolella) ja löysimme majapaikkamme Gasthof Ölbergin. Tämä gasthaus tuntuu noudattavan vanhaa neuvoa: jos se ei ole rikki, niin älä korjaa sitä. Koko talo on kuin aikakapseli suoraan 1970-luvulta. Huoneemme WC on sellainen sisäänkannettu, muovinen vanhan Ruotsin laivan kylppäri.
Vessa on prässätty muotoonsa ja saumoja löytyy tasan kahdesta kohtaa. Väri on 70-luvun sinapin keltainen. Talon sisääntuloaulassa on lattialla tummanruskeat, kapeat laatat ja sohva on varmaan ollut uusinta uutta, kun Lasse Viren olympialaisissa kaatui 🙂 Huoneemme verhot on samanlaista kangasta, jonka muistan mummulassa nähneeni joskus 1970-luvulla. Talon terassilta on toisaalta loistava näköala yli koko Innsbruckin.
Saimme tavarat hotelliin ja päätimme vielä tehdä nopean visiitin koppihissillä (tuosta vähän matkan päästä Hungerburgista) suoraan ylös hiihtokeskukseen Seegrubeen. Tässä kohtaa muuten tämän vuoriston nimi on Nordkette. Koppihissin päätepysäkillä on korkeutta merenpinnasta 1905 m, joten ihan mukavat oli maisemat tiirailla. Jos olisimme olleet liikkeellä vähän aikaisemmin, olisimme vielä päässeet yhden etapin lisää ylemmäs Hafelekariin (2256 metrin korkeudessa).
Tarpeeksi maisemia ihailtuamme, laskeuduimme hissillä takaisin lähtöpisteeseemme. Päätimme käydä syömässä alhaalla Innsbruckissa. Kaupungilla oli joku karnevaalihärdelli menoillaan sielläkin. Ihmiset olivat pukeutuneet naamiaisasuihin ja näimmekin muutaman Teräsmiehen, yhden väsyneen Chiquita banaanin, noita-akkoja, vaaleanpunaisen kanin kaverinsa valkoisen kanin kanssa ja monta muuta hahmoa.
Ruokaa löysimme eräästä kebab-pizzeriasta. Kebabbi ei ollut kyllä lammasta (epäilimme sikaa!), mutta ihan mukavasti se alas meni. Täälläpäin näyttää muuten olevan tapana, että pizza on valmiiksi paistettuna odottamassa ottajaansa ja kun valinta on tehty, se lämmitetään pizzauunissa uudelleen. Kummallista meininkiä…
Palasimme Gasthaussiin ja painuimme yöpuulle kaupungilta kantautuvan discojytkeen saattelemana.
Anne ja Juhani
Anne ja Juhani maailmalla - Matkailuautolla maailmalle 